…nyt en kyllä oikein ymmärrä…
Olen miettinyt tyhmyyden tematiikkaa jo aika pitkään. Osaltaan siitäkin johtuen, että minusta tuntuu että olen tyhmentynyt merkittävästi sinä aikana, minkä olen opiskellut Jyväskylän yliopistossa. Etelä-Pohjanmaan opistolla, Pohjanmaan kirjoittajakoulussa opiskellessani minun oli hyvä olla. Tunsin viisastuvani, kasvavani ja kehittyväni jatkuvasti, tunsin että ympärilläni on ihmisiä jotka myös kasvavat ja viisastuvat, jotka auttavat minun kasvamistani ja viisastumistani ja joiden viisastumista ja kasvamista minä autan. Ja miten luovaa aikaa se olikaan! Näytelmiä, romaanikäsikirjoituksia, lyhyttä proosaa, esseitä, kaikenlaisia tekstejä syntyi valtavia määriä ja tasokin näyttää, vielä tänäkin päivänä tarkastellessani, erinomaiselta. Tuntuu etten ole todellakaan pystynyt tasoa pitämään yllä, vaan olen jopa mennyt taaksepäin.
Osaltaan se johtuu siitä, että yliopisto-opinnoissa ei tunnu olevan mieltä. Pohjanmaan kirjoittajakoulussa kaikella oli selkeä tarkoitus, oli selvät aikataulut ja jokaisen tekstin pystyi käyttämään hyväksi johonkin opintosuoritukseen. Se sama olisi tietysti mahdollista täälläkin, mutta koska ei ole pakkoa, ei tunnu olevan mielekkyyttä. Olen pariinkin otteeseen tehnyt itselleni opintosuunnitelman, mutta niistä on ollut vain väliaikaista apua.
On vaikea sanoa mistä tällaiset ongelmat ovat lähteneet syntymään, mutta ne ovat merkittävästi muuttaneet suhtautumistani kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen: vaikka kunnioitan molempia asioita yhä ja pidän niitä tärkeinä, en oikein osaa nauttia niistä. Olen kadottanut niistä ilon. Ehkä osasyynä on sekin, että oli 3-4 vuoden ajan aina joku näytelmä työn alla ja suhtautuminen muuttui suorituskeskeisemmäksi. Sama kuulostaisi luontevalta selitykseltä opiskelumotivaation muutoksiin: on todella vaikea motivoida itseään tenttiin, jossa täytyy vain osata asioita ulkoa (ja näillä en siis viittaa pääaineeseeni, vaan sivuaineisiin), kun on tottunut kriittisempään opiskelutapaan. Samaten tietysti kommunikaation puute vähentää motivaatiota. Kirjoittajakoulussa sai lähes päivittäin palautetta, kehuja ja parannusehdotuksia, täällä saa opintopisteitä ja suoritusmerkintöjä.
Yksi on joukosta poissa…
Tarkkaavaisimmat varmasti huomasivatkin, että yksi tärkeä kirjallisuuden lajityyppi puuttui listasta, kun luettelin mitä kaikkea kirjoittajakoulussa kirjoitin.
Runous.
Minä en kirjoita runoja.
Minä en myöskään lue runoja.
En muista milloin ihan tarkkaan ottaen syntyi tällainen vieroksuva suhde runouteen, mutta se tapahtui selvästi ennen yliopisto-opintoja, jo ennen kirjoittajakoulutusta. Lukiossa vielä luin runoutta, aika innokkaastikin, mutta jossain vaiheessa se loppui. En nähnyt enää mieltä runoudessa. “En ymmärrä runoutta”, minä yleensä vastasin kun kysyttiin miksi. Niemistön Kaitsu joskus kännipäissään murahti, että “En minäkään sitä saatana kirjoittaisi jos ymmärtäisin”. Jossain vaiheessa lukiota tällainen tutkiva (tai pikemminkin etsivä) asenne runojen kirjoittamisesta unohtui minulta.
Nykyäänkin vieroksun kaikennäköistä pikkunokkelaa viisastelua, latinankielisiä viittauksia ja kaikkea millä kirjoittaja pyrkii osoittamaan olevansa lukijan yläpuolella. Luulin että se olen vain minä, mutta yllättäen törmäsin samanlaiseen asenteeseen muuallakin. Terhi Rannela kirjoittaa aiheesta Grafomaniassa (jonka seuraamisen jossain vaiheessa lopetin, mutta täytyy näköjään aloittaa uudestaan). Yksi seuraamistani bloggaajista, Johannes Knektman, kommentoi aihetta tutun oloisesti…
Mitä!? Onko runoja mahdollista lukea tuhlaamalla aikaansa jonkin syvällisemmän sisällön miettimiseen?
Minä en ymmärrä runoutta, en ole koskaan ymmärtänytkään, enkä tiedä haluankokaan ymmärtää, minusta tuntuu siltä että runouden syvällisempi ymmärtäminen veisi runojen lukemisesta ilon, puhumattakaan niiden rustaamisesta.
Niinhän se vie, pelkkä yrittäminenkin…
Mitä sitten?
Toisaalta kyse on myös siitä, että en ole löytänyt runoja, jotka kunnolla osuisivat minuun. Sellaisia runoja, joita lukiessa tulee sellainen olo että “Voi kunpa minä olisin kirjoittanut tämän!” Pidän kiihkeästä tekstistä, sellaista jota tulee lukea nopeasti ja joka nostattaa adrenaliinia kielellisellä kiihkeydellään. Enkä tarkoita mitään eroottisia trillereitä, vaan tietynlaista tajunnanvirrallista tekstiä. Beckettin proosa on sellaista, Beckettin runouteen en ole vielä uskaltanut syvemmin tutustua, vaikka Miten sanoa tuolta hyllystä löytyykin.
Jyväskylän kirjamessuilta ostin myös ansiokkaan Beckett-kääntäjän, Anni Sumarin runokokoelman, johon siihenkään en ole rohjennut vielä tarttua.
Näyttää kuitenkin siltä, että tyhmyyden tunteisiin ja runouden vieroksuntaan ovat johtaneet samat asiat. Valtava vaatimustaso ja elitistinen suhtautuminen.
On kai aika yrittää kääntää suhtautuminen elitistisestä hedonistisen uteliaaksi. On aika nautiskella tyhmyydestä.
P.S.
Grafomaniassa kysytään myös minkä runokirjan on lukenut viimeksi. Luin viime kesänä Allen Ginsbergin Luurankohuutoja, joka saikin minut kirjoittamaan muutaman runon ja väliaikaisesti myös nauttimaan lukemisesta ja kirjoittamisesta. Valitettavasti en ehtinyt hirveästi nautiskella, koska kesä oli työmäärältään saatanallinen.
P.P.S.
Olisin enemmän kuin kiitollinen runokokoelmasuosituksista! Edellä on kuvattu millaisesta kirjallisuudesta nautin.
JA VIELÄ YKSI JÄLKIKIRJOITUS.
Knektman puhuu myös pakinan kuolemasta. Olen harmitellut samaa asiaa itsekin. Olen myös huomannut, että pakinoilla ei pääse tenteistä läpi.
Hyvä kirjoitus. Minä en oikein ole koskaan runoutta kunnolla löytänyt, mutta se on osittain varmasti omasta viitsimisestänikin kiinni. Tuntuu vaan hankalalta aloittaa tutustuminen, kun en yhtään tiedä, millaisesta runoudesta edes voisin pitää. Lisäksi mulla on muutenkin huono tapa tukeutua hyväksi todettuun, mikä näkyy siinäkin, että haalin mieluusti vain entuudestaan tuttujen kirjailijoiden kirjoja.
Jännä yhteensattuma muuten, olen pyöritellyt sanaa “pikkunokkela” paljon päässäni viime aikoina. Lueskelin nimittäin jokin aika sitten paljon erästä foorumia, jossa käyttäjien tekstien perässä oli kaikenlaisia signeerauksia. Ei hitto, että osasikin rasittaa kohtuuttomasti kaikki “tiedän kaiken – lukuun ottamatta sitä, mitä en tiedä”-nokkeluudet. Lisäksi ärsytän välillä itseäni lukemalla yhtä sellaista blogia, jonka kirjoittaja tuntuu tukehtuvan nokkeluuteensa ja kultturelliuteensa kaikkien ihan irrallisten kirjallisuus- ja (taide-)elokuvaviittaustensa seassa.
Hyvä kommentti. Minullakin on se vaikeus, että tunnen kirjallisuutta jo aika laajalti, ja luulen tietäväni jo mistä en ainakaan pidä, joten kaikenlaiset ennakkoluulot rajoittavat aloittamistakin. Minäkään en tosiaan oikein tiedä mitään runouden suuntausta, joka minulle toimisi. Beatnikit ovat ehkä lähinnä. Tuttujen kirjailijoiden kirjoja luen yleensä itsekin. Joskus tartun johonkin suosituksen perusteella, mutta suosittajan täytyy silloin olla sellainen, johon luotan pohjattomasti.
Minäkin olen pikkunokkeluutta miettinyt, koska se kulkee aikalailla käsi kädessä tämän tyhmyystematiikan kanssa. Monet ihmiset kun mieltävät älykkäiksi lähinnä sellaiset pikkunokkelat ja omaa älykkyyttään jatkuvasti todistelevat ihmiset. (Taidan pitää enemmän viisaista kuin älykkäistä). Pikkunokkeluudet ja irrelevantit taideviittaukset kertovat mielestäni yleensä käyttäjästään (ja käyttäjänsä todellisesta älykkyydestä) kaiken olennaisen…
Olisin varmaan mahtava yliopisto-opiskelija. Minähän olen täydellisen analyyttinen. Monilla testeillä olemme todenneet etten ole lainkaan käytännöllinen ja minulta puuttuu täysin ns. terve järki. Sen sijaan olen täydellinen, mitä tulee pikkutarkan nippelitiedon muistamiseen ulkoa. Muistini on kuulemma ilmiömäinen, mutta se käsittää lähinnä suunnattomat määrät kaunokirjallisia lainauksia, eikä mitään oikeasti hyödyllistä tietoa. En vieläkään tiedä mitä hyötyä Robert Frostin runojen muistamisesta ulkoa on, mutta eipä ole tähän mennessä ollut juuri haittaakaan.
Lisäksi olen kammottava sikäli, että palvon latinaa ylitse kaiken. Latinankieliset lainaukset ovat suosikkejani, ja hermostun mikäli joku kirjoittaa latinaksi jotain mitä en ymmärrä. Siitä huolimatta etten koskaan ole opiskellut latinaa. Joskus kyllä ymmärsin siitä peruspiirteet, joka auttoi minua ymmärtämään peruspiirteet italiasta. Kannattavaa.
Inhottavaa tietää että olen kaikkea sitä mitä monet työläiset halveksuvat: teoreettinen kusipää jolta puuttuu kyky ymmärtää käytännön työtä täysin. Olen teoreetikko, olen aina ollut, ja tulen kai aina olemaankin.
Ai joo, ja piti sanomani että Anni Sumarin runot ovat yksiä harvoista joista pidän. En ymmärrä runoutta, mutta minusta se ei ole mikään tekosyy pitää tai olla pitämättä siitä.
Sinusta tulee varmasti loistava yliopisto-opiskelija! Olen varma siitä.
Minä olen tuon Kaitsun kanssa samaa mieltä, en minäkään runoja rustais jos niistä jotain ymmärtäisin. Aina kun näen kuinka jokin runon makaa aukirevittynä ruumishuoneen pöydällä vielä verta valuen minulle tulee kaksi asiaa mieleeni: Lepää rauhassa, toivottavasti eivät enää sinua häiritse. Ja toinen mieleeni tuleva asia on Bob Dylanin kommentti dokumentissa kun Joan Beatz kysyi häneltä mitä hän tarkoittaa kirjoittaessaan niin ja näin. “Emmä tiiä, mut kyllä ne mulle kertoo mitä mä ajan takaa”.
Aikoinaan livautin puolitutulle runoilijalle/kirjallisuudenopiskelijalle yhden omista runoistani ruumiinavaukseen ja hauskaa kyllä, hän löysi siitä syvällisempiä merkityksiä, ikävä vain etteivät ne olleet lähelläkään sitä mitä itse ajattelin, mutta minähän olen useinkin väärässä, varsinkin kulduurin saralla…
Pirullinen laji, kun sitä saattaa olla aivan väärässä itsensä suhteen.
Muistan kun eräs Harri näytti minulle englanninkieliset sanoitukset jotka oli kirjoittanut. Minä niitä hetken luin ja totesin sitten etten oikein ymmärtänyt. Harri käänsi ne minulle sanasta sanaan (pitkät sanoitukset, meni aika kauan). Minä siihen, että ymmärrän kyllä sanat, mutten sitä mitä niillä sanotaan. Mutta ei niillä sanottu mitään muuta kuin mitä niissä oli. Sanoissa.
Ikä – tieto – näkemys – ylemmyys – vitutus – kuolema?
Höpön höpön. Luulen että tietomääränikin oli korkeimmillaan joskus 20-22 -vuotiaana.
“Ikä-viina-unohdus”, ehkä. Tai “harjoituksen puute-rappeutuminen”. Tai yhdistelmä näistä.
Höpönlöpön itsellesi vaan. Mä luen mieluiten kuolleita ja unohdettuja, koska ne voi omia ilman, että joku tulee besserwisseröimään tai tekijä löytyy jostakin messuilta jakamassa nimmareita. Tai sitten tekee pesäeron kaikkiin jotka lukee ylipäätään. Vaikken ole luova, luulen että luovuuden keskellä pitää olla läsnä täydellinen yksinäisyys, menneisyyden haamut, paremman todellisuuden kaipuu ja sopivasti viinalla ja hyvällä musiikilla nostalgisoitu nykyhetki joka meni jo.
Ehkä sulla on asiat liian hyvin?
Tämä mielipide liittyy olennaisesti myös siihen taide-elitismiin: on ihan perseestä, että voi hakea netistä kaikkien maailman kirja-arvostelut ja tekijöiden kootut selitykset ja elämänkerrat niin halutessaan. Too much information ! Vastustan siis internettiä.
No sitten mulla ois ollut asiat liian hyvin loppuvuodesta 2004, ja se nyt ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Mä en ymmärrä miksi taiteen pitäis olla niin hirveän elitististä. Ihan kuin se kenenkään taide-elämystä uhkaisi, että rahvaskin ymmärtää.