Kirjoittamislässytystä

Huvittavaa huomata vasta nyt, että heinäkuisen pelastusoperaation jäljiltä blogin nimi oli vaihtunut takaisin vanhaan ja jäänyt tuohon möllöttämään. Ilmeisesti lukijani ovat yhtä tarkkaavaisia kuin itsekin, sillä kukaan ei tuosta maininnut. No, hyvä ettei häiritse, keksin nimeksi sitten mitä typeryyksiä tahansa.

Korjasin nimen ja se on nyt siinä muodossa, missä se on ollut muistaakseni jotakuinkin vuoden. Varmaan vähän enemmän. Tällä kertaa lisäsin tuohon alle vielä hassunhauskan kuvauksen, “kirjallisuuden väärintaiteilijan päiväkirja”, markkeeraamaan sitä, että jatkossa käsittelen varmaankin taas vähän enemmän kirjallisuutta ja kirjoittamista. Syy tähän on hyvin yksinkertainen: oma kirjoittaminen on lähtenyt taas lupaavasti käyntiin. Näin luovaa tilaa minulla ei ole ollut sitten 2004 kevään ja vastaavaa kirjoitushaluakin vain ajoittain siinä välillä.

Edeltävästä johtuen alkaa vähitellen taas tuntua siltä, että kirjallisuudella ja (luovalla) kirjoittamisella on jälleen oma osuutensa elämässäni, ja varsinkin siltä, että tuo osuus on varsin iso. Mielipiteitä asioihin muodostuu jatkuvasti, eikä vain silloin kun näen jotain lehdessä, mutta ennen kaikkea on jälleen halua ja intohimoa tehdä ja sanoa asioita.

Keski-Suomen sanataideyhdistyksellä, jonka koordinaattorina ja rahastonhoitajana olen toiminut maaliskuusta, on toimisto Keski-Suomen Kirjailijatalolla. Olen käyttänyt tätä etua viime aikoina hyväkseni siten, että olen toimistolle lähtiessäni ottanut mukaani myös oman koneen ja työasioiden jälkeen jäänyt aina talolle muutamiksi tunneiksi kirjoittamaan. Olen ollut yllättynyt siitä, miten hyvin kirjoittaminen on pitkän tauon jälkeen lähtenyt sujumaan ja oikeastaan vielä yllättyneempi siitä, miten kokonaisvaltainen vaikutus sillä on ollut. Pitkän kirjoittamissession jälkeen olo ei ole väsynyt, vaan innostunut, hyväntuulinen ja onnellinen. Hyvin hyvin onnellinen. Eikä tämä riipu siitä, onko kirjoittanut masentavia vai iloisia asioita, vaan yksinkertaisesti siitä, että kirjoittaessa tuntuu, että teen juuri sitä mitä pitää ja nautin siitä tavattoman paljon.

Tuossa viimeksi mainitussa seikassa on se jännittävä piirre, että kirjoittamista tulee monesti lykättyä siksi, että on niin kovasti mukamas tärkeämpiä asioita, jotka pitää tehdä ensin. Ja vaikkei niitä tekisikään, kirjoittamista lykkää, koska arvelee että jos ne asiat lykkääntyisivät kirjoittamisen vuoksi lisää, siitä tulisi huono omatunto. Jännittävää tästä tekee se, että kun siihen kirjoittamiseen viimein ryhtyy, se tuntuu oikealta vaikka sen vuoksi lykkäisi mitä asioita. Mikään ei tunnu niin tärkeältä kuin kirjoittaminen. Mistään ei tule vastaavaa tunnetta. Se on kuin jatkuvaa rakastumista.

Parasta lopettaa tämä postaus kuitenkin lyhyeen, ettei tästä tule taas kauhean dramaattista jauhamista (tai no mitäs pahaa siinäkään on). Tuleeko teille tuollaista kuvailemaani tunnetta? Mistä se syntyy?

Blogit, Kirjallisuus, Kirjoittaminen | RSS 2.0 | Respond | Trackback |