Eilen törmäsin yliopistolla keski-ikäisehköön mieheen, joka istui penkillä juomassa kaljaa. Vaihdoimme pari sanaa ja pian keskustelimme kirjojen kustantamisesta. Kävi ilmi, että mies kirjoitti romaania, muttei tiennyt tuon taivaallista siitä, miten sen saisi ihmisten luettavaksi. Oli aika virkistävää jutella sellaiselle henkilölle. Hän kyseli kovasti, että mitä sitten pitää tehdä, kun se on kirjoitettu loppuun? Kenelle pitää soittaa? Julkaistaanko se todennäköisemmin, jos saa kirjailijoilta puoltoja? Miten pääsee käsikirjoitusjonon ohi? Hänelle tuli yllätyksenä jopa se, ettei kustantamoista vastata samalla viikolla kun käsikirjoituksen on lähettänyt. Ja se, että kirjapaino ja kustantamo on kaksi eri asiaa.

On hyvä aina välillä saada muistutus siitä, että kaikki eivät tiedä kaikkia niitä asioita, jotka itselle ovat itsestäänselvyyksiä.

Kyseleminen alkoi kyllä käydä hermoille aika nopeasti. Mies, joka kirjoittaa romaaniaan kynällä vihkoon ja sanelee sitä jälkikäteen tyttärelleen, joka kirjoittaa sen puhtaaksi, vaikutti jotenkin röyhkeältä kysellessään millaisilla vippaskonsteilla saisi kirjansa julkaistua heti huomenna. Aamulla. Hän kyseli kauheasti nimiä ja joitakin nimiä kerroin, mutta toistelin toistelemasta päästyäni, että älä nyt soita sille, vaan lähetä se kässäri. Älä mene käymään siellä Atenalla, vaan lähetä se kässäri kun se on valmis. Ei, älä lähetä keskeneräisenä. Äläkä nyt ainakaan minun nimeäni mainitse.

Tuli vähän mieleen sellaiset tyypit, jotka käyvät kirjoittamiskursseilla ja sitten yrittävät selvittää, miten kurssin pääsee läpi pienimmällä mahdollisella työmäärällä. Ei mitään järkeä.

En tiedä, tuskin mies ilkeyttään kyseli. Ei hän ole ainoa jota vituttaa se, että kovalla työllä kirjoitetusta romaanistaan saattaa vuoden odottelun jälkeen saada kommentin joltakin, joka ei ole koko kässäriin jaksanut perehtyä, että ei sovi nyt kustannusohjelmaan (enkä nyt viittaa tällä omaan kässäriini). Kirjojen kustantamisen maailma on Suomessa ihan paria poikkeusta lukuunottamatta varmaan niitä takapajuisimpia bisneksiä. Mieti vaikka kuinka moni kustantamo (ntamoa lukuunottamatta) on keksinyt joitakin uusia, nykyaikaisia toimintamalleja tai edes ideoita. Vastaus on nolla. Suurin mullistus viime vuosina on ollut se, että jotakuinkin jokaisella kustantamolla on jonkinlaiset intterveppikotisivuveeveeveet ja sähköpostikin. Ehkä jopa Facebookissa jonkinlainen sivuraakile ja arvontoja. Vähän kuin sähköiset kinkerit.

Ei sillä, ei minulla itsellänikään mitään mullistavia ajatuksia tähän ole. Mutta eipä työtäni ole sellaisia miettiäkään. Kirjamaailma on konservatiivinen maailma.

Monella muulla alalla ei kauan pärjäisi sellainen yritys, jolle tulee vuosia hiottu yhteistyöehdotus, johon vastataan vasta kuukausien päästä.

Noh, olin iloinen että tuli neuvottua miestä, vaikka ärsyttikin. Ihan mukava mies se oli. Näin sen juomassa kaljaa tänäänkin samalla penkillä. Ehkä se siellä kirjoitteli lyijykynällä vihkoonsa.

Oli muuten virkistävää vaihtelua sekin, että keski-ikäinen ihminen myönsi tietävänsä jostakin asiasta vähemmän kuin nuori mies ja pyysi neuvomaan.

P.S. Palaan tuohon ntamo-asiaan myöhemmin.

ntamo julkaisi muutama tunti sitten anonyymin tekijän Alta Pois -runoteoksen. Vaikka julkaisusta on aikaa vasta muutama tunti, on kirja ehditty jo mm. julistaa klassikoksi Facebookissa. Tämä on jotain, mihin kankeat kaupalliset dinosaurukset eivät vaan pysty.

On selvää, että anonyymin tekijän teoksen julkaiseminen tänään herättää sellaista mielenkiintoa tekijää, kohtaan, josta vain harva teos ja tekijä saa nauttia. Paradoksia voi pitää jopa tekijän narsismina. Mitä se ei ole.

Hakukonerunous ja kollaasimaisuus on viety tässä kokoelmassa tavallaan äärimmilleen: jos tekstifragmentteja on useammasta lähteestä eikä lähteitä merkitä, ei merkitä sitten fragmenttien kerääjääkään. “Tämän teoksen tekijä on kuollut”, anonyymi vitsailee kustantajan sivuilla, postyymisti. Vihjaako hän olevansa Elias Lönnrot! Vitsailulta tuntuu myös Karri Kokon ja Harry Salmenniemen mainitseminen teoksen kuvauksessa. Vastuuta siis sysätäänkin runoilijoille, jotka tekijään ovat vaikuttaneet.

Äkkiväärää huumoria on myös teoksen nimessä. Tekijä on kuollut, mutta nimettömänä hän nousee mullan alta pois. Nimettömänä tekijä nousee framille aivan poikkeuksellisen voimakkaasti. Kuka välittää sisällöstä, haluamme tietää kuka on tämä anonyymi! Sven Laakso ehti jo povata tekijäksi Harry Salmenniemeä itseään, koska “näin hyvälle kirjalle ei voi olla paljon mahdollisia tekijöitä”. Perustelusta olen täsmälleen samaa mieltä. Ja kyllähän Harry yksi kirjan tekijöistä tavallaan onkin, tahtomattaan. Samoin kuin Karri. Olisikin hauskaa, jos he olisivat koonneet tämän kirjan kahdestaan. Kieltämättä jotain sellaista heiltä voisi hyvin odottaa.

Mitä merkitystä anonymiteetillä sitten on teoksen vastaanoton kannalta? Siihen varmaan Tuli&Savu vastaa vielä tänä vuonna. Omalta osaltani tiedän sanoa, että olen hyvin innostunut tästä teoksesta, koska se julkaistaan nimenomaan ntamolta. Anonyymi runokokoelma isolta kaupalliselta kustantamolta ei olisi puoliksikaan niin kiinnostava asia. En osaa selittää miksi. Jotain tekemistä sillä on sen kanssa, miten ntamon julkaisukynnyksen alentaminen on nostanut runouden tasoa. Tai tietenkään ei voida puhua kynnyksen alentamisesta, vaan oviaukon siirtämisestä. Suomessa tuskin on koskaan julkaistu niin paljon kiinnostavaa runoutta kuin nyt. Isot jäävät jalkoihin, kun melkein kaikki oikeasti hyvä kama tulee ntamolta ja poEsialta. (Ei heidänkään julkaisut toki ole kaikki mitään jumalallisia kultahippuja.)

Miten paljon sillä on merkitystä, onko tämän teoksen tehnyt Harry, Karri, Leevi itse, vai kenties Tommy Tabermann, tuo avantgarden Tommi Mäkinen? Ei paljoakaan. Merkitystä on sillä, ettemme tiedä. Vain nyt tekijällä on merkitystä.

Tekijän mysteeri ei tietysti pidä ikuisesti jännitettä yllä, joten jossain vaiheessa tekijä on varmaankin pakko paljastaa, muuten tekijä jää kuplaksi. Toisaalta olisi tietysti parempi, jos tekijän henkilöllisyyttä ei koskaan kerrottaisi. Ongelmana on osaltaan sekin, että vaikka ntamo mahdollistaa sen, että tekijän henkilöllisyys on tekijän itsensä lisäksi ainoastaan yhden henkilön tiedossa, edes tällaiset teokset eivät synny tyhjiössä. Joku tietää, joku toinenkin tietää, joku kolmaskin tietää. Ja jonakin päivänä joku heistä unohtaa, että kaikki eivät tiedä.

Mutta voin tähän loppuun paljastaa, että minä tiedän kuka tämän on tehnyt.

Hänen nimensä on Bart Hem-o-hes

edit// Teos on luettavissa pdf-muodossa täällä.
Ja sen voi tilata täältä.

Kunpa jaksaisin kirjoitella tänne enemmän.

No sanotaan nyt kuitenkin jotakin.

1. Tammikuun puolivälissä alkoi siviilipalvelukseni työpalveluosuus. Työskentelen Jyväskylän yliopiston kielikeskuksella ja se on oikein mukavaa. Kaikki työkaverit ovat aivan mahtavaa porukkaa. Erityisen hauskaa on jumahtaa keskustelemaan täysin odottamattomien henkilöiden kanssa kirjallisuudesta. Tai urheilusta. Tai mistä ikinä.
2. Keski-Suomen Kirjailijat ry:n johtokunta valitsi minut sihteerikseen. Siihen varsinaisesti ei liity juuri muuta kuin pöytäkirjojen kirjoittaminen, mutta olen onnistunut haalimaan itselleni kaikenlaisia pikkuhommia niin paljon, että välillä on tullut viikkoja, joina en ole tullut yhtenäkään päivänä töistä kotiin ennen kahdeksaa. Mutta ei sillä, touhu on enimmäkseen hauskaa. Esimerkiksi visuaalisuuteen keskittynyt Uuden Runouden Ilta oli tosi kiva tapahtuma, josta olisi syytä kirjoittaa enemmänkin, mutten juuri nyt jaksa.
3. Olen alkanut lukea runoja. Ja kirjoittaa runoja. Toisessa olen ihan hyvä, toisessa en niinkään. Tähän liittyen täytyy muuten mainita, että Harry Salmenniemen Texas, sakset on yksi parhaita kirjoja ikinä.
4. Täytin 29.
5. Valmistuin filosofian maisteriksi.
6. Taisin ymmärtää ettei minulla ole mitään erityistä syytä tarjota tekstejäni kaupallisille kustantamoille.

Joku voi pitää tätä runokokoelmana. Mutta näinkin voi romaanin julkaista.

Miten pitkään Karri Kokko jaksaa kirja per päivä -tahtia?
Miten pitkään kysymys siitä, miten pitkään Karri Kokko jaksaa kirja per päivä -tahtia, on kiinnostavinta mitä kotimaisen kulttuurin kentällä tapahtuu?
Mikä on seuraava askel kirjallisuudenjulkaisumaailmassa (Suomessa)?
Kuka sen askeleen ottaa?
Mitä tapahtuu kirjallisuuskritiikille?
Milloin julkaistaan seuraavan kerran kiinnostavaa kotimaista proosaa?
Entä kiinnostavaa ulkomaista proosaa suomeksi?

Vastaukset julkaisen vuoden kuluttua.

Otsikkoni on vähän harhaanjohtava, koska eivät nämä esittelemäni työkalut nyt ole mitenkään leimallisesti kirjoittajan työkaluja. Olen ne vain käteviksi työkaluiksi kirjoittamistyössä huomannut. Ja osa näistä ei oikeastaan edes liity suoranaisesti kirjoittamiseen vaan, no niin… eteenpäin.

Työkalut:
MacBook (Unibody, 13″, se mikä ei ollut vielä Proksi kutsuttu malli)
Dropbox (tämän jutun Dropbox-linkeissä on ns. suositusosa. Jokainen joka ottaa käyttöön Dropboxin näiden linkkien kautta, antaa itselleen ja minulle lisää levytilaa Dropboxin palvelimilta. Mikäli haluat kiertää tämän, käytä suoraa osoitetta)
SyncTwoFolders

MacBook on ihan ehdoton työkalu. Olen luvannut kirjoittaa tästä jotakin jo melkein vuosi sitten, mutta se on unohtunut. Yritän palata asiaan, minulla on työpöytääni esitteleviä screenshottejakin ollut valmiina jo kuukausia. Minulla oli tätä ennen 4-5 vuotta käytössä Acer Travelmate, josta en kaipaa enää montaakaan asiaa. Isokokoinen Acer oli painava, siinä oli huono näyttö eikä siinä ollut mainittavasti tehoja (tai muistia). Mutta näppäimistö siinä oli hiton hyvä. Näppäimet sinänsä eivät olleet ehkä mitenkään poikkeuksellisen hyviä, mutta ne oli aseteltu ergonomisesti ja niillä oli helppo kirjoittaa. Kirjoittaminen oli myös nopeaa, koska näppäinten painallussyvyys ei ollut kovin suuri. MacBookissa näppäimet tuntuvat hyviltä, kosketusvastus on aika sopiva, mutta kosketussyvyys on liiallinen ja näppäinten asettelu on yksi merkki lisää siitä, miten Applella tapaa mennä design käytettävyyden edelle. Olen käyttänyt tätä konetta käytännössä päivittäin kohta vuoden ja teen edelleen aika paljon lyöntivirheitä näppäimistön vuoksi. MUTTA! Kone on pienikokoinen, kevyt ja melkein kaikinpuolin ihana muutenkin. Se sujahtaa helposti laukkuun, siinä ei ole miniläppärin huonoja puolia ja sen akku kestää ihan julmetusti. Kone käynnistyy todella nopeasti, joten pikainen kirjoituspyrähdys kahvilassa onnistuu mainiosti. Näyttö (led-valaistu) on aivan mahtava ja sen valoisuutta saa säädettyä hyvin (kun kirjoittelee vielä ennen nukkumaanmenoa, voi esim. vähitellen säätää valoisuutta vähemmälle, mikä alkaa toivon mukaan väsyttää ajoissa). Kone pyörittää hyvin useampaakin ohjelmaa kerralla ja käyttöjärjestelmän ominaisuudet ovat täysin ylivertaiset käytännössä mihin tahansa peruskuluttajan koneeseen verrattuna (no, joissakin asioissa joku Gnu-Linux -pohjainen ehkä voittaa). Mikä parasta, uudet Macit ovat melkoisen vihreitä sekä valmistus- ja kuljetusprosesseiltaan, että esim. virrankulutuksen ja kierrätettävyyden osalta.

Dropbox sopii erityisesti liikkuvalle kirjoittajalle, jolla on käytössään useampia koneita, mutta miksei myös tavalliselle tekstityöläiselle, joka haluaa varmuuskopioida helposti. Yksinkertaisimmillaan Dropbox toimii näin:
1. Rekisteröidy sivustolle
2. Asenna Dropbox-ohjelma (mahdollisesti kaikille koneille, joita käytät (ei pakollista))
3. Ala varmuuskopioida.
Dropbox luo koneellesi kansion. Kun heität jotakin tähän kansioon, Dropbox varmuuskopioi sen heti palvelimelle verkkoon. Tai ainakin heti kun pystyy, eli kun koneesi on yhteydessä internetiin. Ilmaiseksi Dropbox-tilaa saa peräti 2GB, mutta jos on isommat tarpeet, kuukausimaksuilla saa käyttöönsä tilaa aina sataan Gigaan saakka. Kuten mainitsin, Dropboxia ei ole pakko asentaa kaikille koneille, joilla haluat samoihin tiedostoihin käsiksi. Pääset kirjautumaan tilillesi aina Dropbox.com -osoitteesta, millä tahansa koneella jossa on internet-yhteys ja selain, ja saat selaimesi kautta tilillesi tallennetut tiedostot auki. Selitin ehkä huonosti. Sen käyttö on helpompaa kuin tämän perusteella luulet. Halutessaan Dropboxilla voi myös jakaa tiedostoja ystävien, tuttavien ja työtovereiden kanssa, mutta tätä ominaisuutta en ole itse käyttänyt, joten en sitä kommentoi sen enempää. Wikipediasta löytyy tiivis tietopaketti.

Dropbox on saatavilla ymmärtääkseni lähes mille tahansa nykyaikaiselle käyttöjärjestelmälle. Jopa iPhonelle löytyy oma softansa.

SyncTwoFolders sopii mainiosti Dropboxin kaveriksi. Oivalsin tämän vasta hiljattain, kun tämä softa tuli vastaan siivoillessani konetta. Myös STF on erittäin helppokäyttöinen pikkusofta, jonka ainoa käyttötarkoitus on mahdollistaa se, että koneellasi on aina kahdella eri kansiolla täsmälleen sama sisältö. Joten kun minä esimerkiksi varmuuskopioin Dropboxiin ainostaan sen kansion, mikä pitää sisällään kaikki tekstitiedostoni (eri alikansioihin jaettuna), määritin tekstikansion ja Dropbox-kansion synkattaviksi. Näin ei tarvitse erikseen pudotella varmuuskopioitavia tiedostoja Dropbox-kansioon, vaan koneet hoitaa homman. Ja näitä synkattavia kansioparejahan voi luullakseni määritellä tähän ohjelmaan vaikka kuinka paljon. SyncTwoFoldersia ei taida löytyä muille kuin Mac-koneille, mutta voisi kuvitella, että vastaavia ohjelmia löytyy myös Linux- ja Windows-koneille.

Näillä työkaluilla ei varmaan käy ihan yhtä helposti niin kuin kävi Windows-koneella loppuvuodesta 2004: kone hajosi ja menetin parituhatta liuskaa tekstiä.

Olen suhtautunut aina hieman skeptisesti ainakin Suomessa tällä hetkellä toimiviin arviointipalveluihin. Olen päässyt näkemään niiden kirjoittamia palautteita ja niissä on kyllä aina tuoksahtanut se, ettei oikein viitsittäisi kritisoida, kun ois kiva saada samalta kirjoittajalta rahat pois jatkossakin. Lisäksi palaute annetaan tyypillisesti kirjallisen raportin muodossa. Joskus raportista on mahdoton tulkita, mitä arvioija oikein on tarkoittanut ja mitä mieltä hän tekstistä oikeastaan on ollutkaan.

Kun Keski-Suomen Kirjailijat ry. ryhtyi käynnistämään arviointipalveluaan uudestaan, lähdin uteliaisuuttani mukaan. Aloitustilaisuus vaikutti todella lupaavalta ja halusin ehdottomasti lähteä yhdeksi tekstien arvioijaksi. Keski-Suomen Kirjailijoiden arvostelupalvelussa kirjoittajalla on mahdollisuus valita haluaako hän palautteen kirjallisena raporttina, sähköpostikeskusteluna, vai ihan face-to-face -keskusteluna. Oma kokemukseni on osoittanut, että kasvokkainen tapahtuva palautekeskustelu on hyödyllisintä niin kirjoittajalle itselleen, kuin monissa tapauksissa arvioijallekin. Arvioijakin voi olla väärässä kirjallisessa raportissaan, arvioijan mielipiteestäkin voi keskustella. Kaikille tämä ei kuitenkaan sovi ja joillekin varmaan miellyttävin tapa on ottaa ihan se kirjallinen palaute.

Keski-Suomen Kirjailijat ry. on voittoa tavoittelematon yhdistys, joten en usko että muidenkaan arvioijien palautteeseen vaikuttaa halu miellyttää, jotta saisi kirjailijan rahat jatkossakin. Päin vastoin uskon että jokaiselle tärkein syy olla mukana on vaikuttaa kirjoittajien kehitykseen positiivisella tavalla. Ainakin omalta osaltani voin tämän luvata.

Arviointipalvelu löytyy täältä.

P.S. Keski-Suomen Kirjailijat ry. on Keski-Suomen Kirjailijatalon päävuokralainen, joten meillä on esimerkiksi palautekeskusteluja varten käytössämme upea paikka Jyväskylän Älylän kupeessa.
P.P.S. Tämä näyttää hieman mainospuheelta, joten mainittakoon että minut valittiin viime viikolla Keski-Suomen Kirjailijat ry:n jäseneksi ja johtokuntaan. Eli mainostahan tämä toisaalta onkin. Mutta yhtä tärkeä syy tälle postaukselle on se, että odotan innolla tekstejä arvioitavaksi ja mukavia palautekeskusteluita Kirjailijatalolle.

Jotta saisin jonkun tekosyyn kokeilla, joko Twitter Tools-plugi toimii kunnolla ja laittaa linkitkin niihin twiitteihin, perustin uuden blogin, jota nyt mainostan.

sanojano

Sinne tullee runoutta. Luultavimmin lähinnä sanarunoja ja muita minimalistisia kompasteluja, mutta miksei myös cut-uppia, flarffia etc.

Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelusta jonkun onnettoman saama palaute:

Kyllähän tämä semmoista perkeleen lässytystä on että heittäkää tällä nivaskalla heti vesilintua. Missä maailman kolkassa te tuommoisia ihmisiä olette tavannut kuin nämä Erikit ja Magnukset ja Gustafsonit sun muut kummalliset, onks niitä siellä Joensuussa? Ei ainakaan markkinoilla ole. Ja jos onkin, niin jättäkää herrajumala äkkiä ne sinne Notkolahteensa ja lähtekää vetämään niin että midi heiluu, muutoin ei tule mitään.

Muutamasta käsikirjoituksenne kohdasta sain sen kalpean kuvan, että lukemanne paskakirjallisuus ei ole täysin pilannut omaa realiteettien tajuanne; niinpä siis, jos jatkaa aiotte, kehoitan että kirjoittaisitte seuraavan käsikirjoituksenne jostakin itseänne koskevasta aiheesta. Ja nk. Hyvän kirjallisuuden lukeminen ei koskaan ole pahitteeksi. Ja mitä se sitten on, sitä voi kysäistä vaikka paikkakunnan kirjastonhoitajalta.

Toivottavasti ymmärrätte, etten halua loukata Teitä tällä arvostelulla. Te vain nähdäkseni olette pahasti väärillä linjoilla joten mielestäni karkeahko oikaisu on paikallaan.

Kunnioittavasti:

Hannu Salama.

Näyte löytyy 1970 julkaistusta Nuoren Voiman Liiton julkaisusta Kirjoittajan aapinen 1. Toimittaneet Jussi Kylätasku ja Kai Linnilä.

Itselläni se tuli vastaan Nora Ekströmin (2001, tuolloin nimellä Nora Värre) lisuria lukiessa.