Twitteristä sinänsä on blogeissa kirjoitettu varmasti aivan riittävästi, en siis ala selittämään mikä se on ja mitä mieltä olen siitä. Kommentoinpahan erään seuraamani twitteröitsijän viestiä.

Steve Buscemi: roles that should have gone to Steve Buscemi: Tyler Durden, the old dude in Jurassic Park, the lead in Chocolat, and John Connor in T4.

Buscemin huumorintaju on juuri sellaista kuin Buscemin huumorintajun voi olettaa olevan, mutta voi jumalauta tuo ajatus hänestä Tyler Durdenin roolissa! Oispahan vaan ollut rautaa. Brad Pitt on roolissaan erinomainen, mutta ajatuskin Buscemista anarkistisena alter-egona läpikapitalistista yhteiskuntaa kritisoivassa elokuvassa… Vaan kuka olisi sopinut silloin kertojan ja nimettömän päähenkilön rooliin? John Malkovich? Tai ehkäpä Johnin ja Steven roolit olisivat sopineet paremmin juuri toisinpäin. Entäs sitten Marla Singer? Re-maken paikka? Kommetteja? Mielipiteitä?

Lynchin ajatuksia tuotesijoittelusta ja nykyteknologiasta.

Annika Grofin Liikkumavara-dokumenttielokuva ja keskustelu

Keskiviikkona 4.3. Agora 1 klo 16-19

Grofin dokumentti kertoo siitä miten lakiesitys viedään läpi valiokunnassa. Se käsittelee demokratiaa.
Pääosissa mm. Anni Sinnemäki, Marjaana Koskinen, Pentti Tiusanen, Juha Rehula ja Sirpa Asko-Seljavaara.

http://www.docpoint.info/node/467

Kommentoimassa Kia Lindroos, valtio-opin professori, ja Emilia Palonen, kulttuuripolitiikan lehtori, – ja erityisesti yleisö!

(Opiskelijat, kysykää laitoksiltanne, sopiiko dokumentti ja keskustelu luentopassiin.)

Kaikille avoin ja maksuton tilaisuus. Tervetuloa!

Jos joku ei jostain syystä tiedä paikkaa, se löytyy allaolevasta kartasta (lainattu täältä, ei hotlinkattu).

Tuo dokumentti tuli telkkarista ihan hiljattain ja oli muuten erittäin hyvä. Ja vaikka sen olisi jo nähnyt, kannattanee paikalle raahautua mahdollisesti mielenkiintoisen keskustelun vuoksi. Tai jos vihaa jo valmiiksi Sirpa Asko-Seljavaaraa ja haluaa vihata vielä enemmän, niin tämä on siihen loistava tilaisuus.

Tilaisuus taitaapi olla yliopistolakiuudistuskriittisen Avoin yliopisto -verkoston järjestämä.

Kulttiklassikko Donnie Darko saa kohta jatko-osan. Pääosassa tulevassa elokuvassa on Donnien sisko, Samantha, jota näyttelee sama tyttö kuin Donnie Darkossakin. Alkuperäisen Darkon ohjaaja-käsikirjoittaja, Richard Kelly, ei ole tässä elokuvassa millään tavalla mukana, hän ei ole edes lukenut leffan käsikirjoitusta, ja itse asiassa hän on käyttänyt kaikki käytettävissä olevat keinonsa jatko-osan estämiseksi, mutta valitettavasti leffateollisuus vei voiton.

Tämän jatkon on ohjannut Chris Fisher, jolla ei vielä mitään huikeita meriittejä ole. Ja ilahduttava päärooli taitaa olla ainoa ilahduttava roolitus, sillä äkkivilkaisulta näytti siltä, että muissa osissa nähdään lähinnä paskimpien jenkkiteinisarjojen silotellun tylsiä naamoja. Paljon ei lupaa sekään, että leffa menee suoraan dvd:lle.

Tuotantoprosessi on niin pitkällä, että jokin aika sitten julkaistiin teaserin lisäksi jo täysimittainen trailerikin, eikä se nyt IHAN niin paskalta vaikuttanut kuin oli syytä pelätä. Ehkä se kannattaa katsoa. Vaikka nimeksi onkin venynyt “S. Darko: A Donnie Darko Tale”, olen sitä mieltä, että tämä ns. jatko-osa tulee katsoa täysin itsenäisenä elokuvana ihan jo senkin takia, että jos se yrittää vahingossa vesittää Donnie Darkon sisältöä, sen voi jättää omaan arvoonsa.

Traileri löytyy ainakin leffan virallisilta sivuilta.

Vuosi on lähtenyt käyntiin – jotenkin.

Oikeastaan vuosi on alkanut lähinnä stressin merkeissä, sillä Opintotukilautakunta ahdistelee jälleen kerran, mikä pakottaa tekemään jotain gradun eteen ihan oikeasti. Tavallaan siis ihan hyväkin, mutta kun yliopiston kirjoissa on tullut notkuttua jo sen verran, että sitä haluaisi jo valmistuakin, niin toivoisi kai että edes viimeisellä lukukaudella ei joutuisi tekemään rasittavia selvityksiä viranomaisille. Olen toki ruoskinut itseäni aiheesta jo aikaisemminkin, joten ei kai ole syytä ruikuttaa siitä asiasta tämän enempää.

Vietän taas tipatonta tammikuuta, kuten jo useampana vuonna olen tehnyt. Aika moni vastustaa tällaisia kampanjoita, ja ymmärrän kyllä heidän perustelunsa (voisin helposti allekirjoittaa ne itsekin), mutta minulle (kuten varmasti monille muillekin) tammikuusta on muodostunut sellainen tervehtymisen kuukausi. Pyrin juomaan rutkasti munuaisia ja maksaa tervehdyttävää yrttiteetä, yritän tupakoida mahdollisimman vähän, yritän syödä vielä normaaliakin terveellisemmin, yritän ehkä pudottaa muutaman kilon painostani. Yksinkertaisesti, yritän olla vähän ystävällisempi ruumiilleni. Sopii kai sitä edes yhden kuukauden vuodesta koettaa olla kiduttamatta sitä ainoata ruhoa, jonka kanssa joutuu tulemaan toimeen koko elämänsä ajan. Monilla tipattomia jaksoja tulee ihan itsestään ja elimistöä tulee puhdistettua ihan automaattisesti. Minulla se ei käy näin. Tarvitsen päätöksen ja selkeät aikaraamit. Enkä kyllä koe osallistuvani tällä mihinkään kampanjaan. Kunhan nyt muutaman hassun viikon ajan tapan kehoani vähän vähemmän kuin normaalisti.

Vaikka pyrin liittämään tammikuuhuni myös tavallista tiukempaa säästeliäisyyttä, tuli elämäni viimeinen opintolainaerä käytettyä verraten nopeasti. Vanha Acer-merkkinen läppärini nimittäin alkoi pitää aika huolestuttavaa huokailua. Ostin sen uutena syksyllä 2004 ja pidensin sen elinkaarta puolisentoista vuotta sitten asentamalla siihen Linuxin, mutta menneenä syksynä prosessorin tuuletin alkoi puhaltaa kovaan ääneen oikeastaan koko sen ajan, mitä konetta piti käynnissä. Pelkäsin rakkaiden tiedostojeni (mm. romaanikäsikirjoitukseni) puolesta yli joulun ja heti kun opintolaina tuli tilille, kävin ostamassa uuden Macbookin ja siirtelin tärkeimmät tiedostot keskinkertaisesti palvelleesta pc-koneestani tuliterään Mäkkiin. Kirjoittelen koneesta varmasti lisää lähipäivinä.

Kultturiakin tulee harrasteltua kuin puoli vahingossa. En ole lukenut tänä vuonna vielä ainuttakaan kirjaa (enkä viime vuonnakaan tainnut montaa lukea), mutta mm. Irréversible tuli katsottua, tälle illalle on varattuna liput musiikkinäytelmään, jossa eräs ystäväni on mukana ja eilen kävin erään toisen ystävän taidenäyttelyn avajaisissa Vakiopaine-baarissa. Perjantai-ilta selvinpäin baarissa oli yllättävän ahdistava kokemus. En kyllä muutenkaan juuri välitä ruuhkaisista paikoista, mutta eilinen ilta tuntui melkein mahdottomalta selvitä. Ei erityisesti tehnyt mieli alkoholia, mutta olisi kyllä tehnyt mieli olla humalassa ihan vain siksi, että olisi pystynyt olemaan ihmisten seurassa vähän luontevampi. Noh, ihan hyvä olla välillä mukavuusalueidensa ulkopuolella. Jos sitä vaikka, en tiedä, kehittyisi ihmisenä tai jotain. Heh.

P.S. Nyt kun olen saanut ajettua Macbookkini sisään, kirjoittelen mm. tätä blogia toivon mukaan hieman useammin.

(Kuva: IMDB)

Elokuvan aikana tuli muodostettua jos jonkinlaisia hienoja mielipiteitä hienoine perusteineen. Nyt oikeastaan on vain yksi järkevä asia mitä osaan sanoa.

HUHHUH

Sanotaan nyt silti muutakin.

Leffa kesti kolmisen tuntia ja yli puolet yleisöstä istui silti katsomossa lopputekstien loppuun asti. Lopputekstien aikanakin katsottavaa riitti. Mielenkiintoinen seikka itse teksteissä (sen ohella, miten monessa kohdassa David Lynchin nimi luki) oli se, että Special Appearances -kohdassa luki mm. Laura Harring ja Natassja Kinski, mutta Kinski näkyi vasta lopputekstien loppupuolella sohvalla istumassa. Niin ikään Harringin kasvot nähtiin ensimmäistä kertaa vasta lopputeksteissä, mutta hän oli myös yksi puhuvista jäniksistä.

Lynch sekoittaa huoletta asiat jotka tapahtuvat eilen, tänään tai/ja huomenna, sekä asiat jotka tapahtuvat oikeasti ja/tai eivät tapahdu oikeasti, ja tekee sen, pirulainen, niin taitavasti että pitää ihmiset yli kolme tuntia epämukavilla tuoleilla katsomassa monimutkaista ja kehnoilla kameroilla kuvattua elokuvaa ja saa heidät katsomaan lopputekstitkin loppuun asti.

Henkilöhahmojen reaktiot, kameran liikkeet, värit ja äänimaailma, ne ovat kaikki asioita jotka tekevät Lynchistä yhden omaleimaisimmista ja suurimmista ohjaajista, joka koskaan on elänyt. Käsikirjoittajana hän ei kenties ole niitä taidokkaimpia, mutta onnekseen hän sattuu olemaan niin nerokas ohjaaja, että sekavista käsikirjoituksista (tai itse asiassahan hän kirjoittaa samalla kun kuvaa) muodostuu hänen ohjauksessaan hienoja, yhtenäisiä taideteoksia. Kaikesta näkee, että hän on ennen kaikkea taiteilija, auteur. Taidemaalarinahan hän ymmärtääkseni aloitti, ennen elokuvauraansa.

Monet lukijoistani (l. ihmisistä jotka sattumalta osuvat tänne) varmasti tuntevat ne Makuunin vaahtoporkkanat, eli etäisesti porkkanaa muistuttavat pinkit vaahtokarkit. Ostin niitä eilen ihan kokeilunhalusta pari ja tänään ostin koko pussillisen. Kerrassaan ihania ovat ne! Makuunissa vierailin vuokratakseni Little Miss Sunshinen; vaahtoporkkanat eivät jääneet käynnin parhaaksi anniksi. Oli mukavaa katsoa pitkästä aikaa todella taitavasti käsikirjoitettu elokuva. Kaikki istutukset lunastettiin, henkilöhahmojen sisäistä muutosta ei useimpien kohdalla mitenkään liiaksi alleviivattu, juoni kuljetettiin taidolla loppuun, käsikirjoitus oli kerrassaan virheetön (mainittakoon että lopun missikisakohtauksessa hieman alleviivailtiin, mutta kuka olisi ohjaajana voinut vastustaa kiusausta, ei kukaan). Armi piti ja niin pidin minäkin. On aina hienoa nähdä taitavasti kirjoitettu elokuva, koska huonosti kirjoitettuja elokuvia tulee nähtyä ihan tarpeeksi, jopa hyviä sellaisia. (Hyvänä esimerkkinä juuri televisiossakin esitetty musikaali Rakastunut Pariisissa (Funny Face), jossa yhdessä Fred Astairen kanssa esiintyy jumalainen Audrey Hepburn, mutta joka on kirjoitettu todella laiskasti. Loistavat näyttelijät kuitenkin pelastavat elokuvan silkalla karismalla.)

Tänään katseltiin Polanskin Yhdeksäs portti, joka on mielestäni yksi adaptaation merkkiteoksia. Vaikka Polanskin kuuluisikin olla kaiken arvostelun yläpuolella, monet vieroksuvat nimenomaan Yhdeksättä porttia (vaikka esimerkiksi Rosemaryn painajainen on ihan oikeasti huono), yleensä lähinnä siksi, että Arturo Pérez-Reverten alkuperäisteosta on muunneltu liiaksi. Itse kuitenkin pidän todella ansiokkaana tapaa, jolla Polanski yhdessä käsikirjoittajien kanssa on adaptoinut tarinan pitkästä romaanista normaalipituiseksi elokuvaksi. Lopulta laajasta romaanitekstistä on elokuvaan saatu kuorittua mielestäni kaikkein olennaisin, senkin kustannuksella, että romaanin nimessäkin mainittu Dumás -seura on jätetty kokonaan pois. En muutenkaan oikein ymmärrä alkuperäisteoksen palvontaa, sillä se on ihan tavallinen dekkari, aihepiiri ja ympäristö vain poikkeavat hieman normaalista.

Noh, Armi ei leffalle erityisemmin lämmennyt. Perustelin elokuvan hyviä puolia tovin, ihailin ääneen Polanskin hassuttelua joissakin kohdin ja rohkeutta tarinan muokkaamisessa, sorruin tietenkin myös luettelemaan kiinnostavaa triviaa Lena Olinista ja Lasse Hällströmistä myöntäen kuitenkin lopulta, että Yhdeksäs portti olisi ehkä tullut katsoa pimeänä iltana, ei niinkään keskellä päivää. Armi totesi nauraen, etteivät pinkit vaahtokarkitkaan varsinaisesti elokuvan tunnelmaa tukeneet. Täytyy miettiä seuraavan leffan ajankohta ja naposteltavat vähän paremmin.