Post Scriptum

“Voisimme myös lopettaa seinille hyppimisen aina, jos joku sanoo jotakin Venäjästä täällä Suomessa.”

Voi Jyrki, ei kyse ole siitä, että hypimme seinille koska “joku sanoi jotain Venäjästä täällä Suomessa”. Tässä ollaan huolissaan siitä, että yksi puolue valtiovarainministerin johdolla sotkee itäsuhteita väittämällä julkisuudessa aivan mitä sattuu paskaa. Mokomat russofobialla ratsastajat.

Tuollainen tyyppikö meidän pitäisi hyväksyä seuraavaksi pääministeriksemme? Valtiovarainministeri, joka noudattaa puolueensa venäjävihamielistä linjaa valehtelemalla miljarditolkulla? Siis SATOJEN MILJARDIEN HUTI. Tämä tyyppi pääministeriksi? Ei käy.

Viimeisimmässä Parnassossa on Karri Kokon komea juttu Jyväskylän runomeiningeistä. Tämän paremmin tätä nykyistä tapahtumista on vaikea tavoittaa.

Toki monia tärkeitä ihmisiä ja tahoja jää myös mainitsematta, mutta siltä ei tietenkään voi välttyä. Eikä kaikkien asioiden luetteleminen olisi tehnyt jutusta parempaa. Iso osa Jyväskylän henkeä on Antikvariaatti Lukuhetkessä, innokkaasti Kirjailijatalolla käyvät kirjallisuuden opiskelijat ovat tärkeä osa yleistä ilmapiiriä ja ylä- ja alakaupungin ero on jotakin, mikä tekee keskustan boheemista yläkaupungista aivan kuin oman maailmansa, josta vastentahtoisesti poistuessaan saapuu muutamalla askeleella ihan tavallisten ihmisten pariin (onneksi alakaupungin kauppakeskuksia jakava Kompassi on yleensä täynnä ihania, värikkäitä ernuja, skeittareita, punkkareita ja hevareita, joten täyteen harmauteen sielläkään ei tarvitse vajota). Atena Kustannus Nikolainkulmassa, vaikkei olekaan mitenkään kiinteässä yhteydessä kaupungin runopiireihin, on kuitenkin tärkeä harjoittelupaikka monelle opiskelijalle.

Mutta, kuten artikkelista käy ilmikin, yliopisto-Vakiopaine-Kirjailijatalo ei ole Jyväskylän ainoa merkittävä kolmio, vaan kaikki muodostuu lukuisista päällekkäisistä, Daavidin tähden kaltaisista kuvioista. Ihmisillä on toisiinsa erilaisia kontakteja eikä kukaan ole täysin perillä siitä, mitä itse kukin on tekemässä. Tässä näkyy mukavasti se Jyväskylän yleinen hyvä puoli: kaupunki ei ole liian pieni, muttei liian suurikaan. Klisee, mutta niin totta kuten kliseet usein.

Omasta osuudestani jutussa täytyy mainita pari asiaa. Ensinnäkin kuvassa näytän joltain liskolta, mikä toivottavasti ei ole asian laita normaalisti. Toiseksi, voi olla liioiteltua sanoa, että vastaan monista tapahtumista Kirjailijatalolla, mutta ainakin olen todella monessa mukana. Yhtä hyvin Keski-Suomen Kirjailijat ry:n johtokunnasta olisi voinut mainita vaikka sarjakuvataiteilija-kirjoittajaohjaaja Panu Hämeenahon ja runoilija Vesa Lahden, jotka ovat tehneet näitä vapaaehtoishommia paljon minua pidempään. Keskeinen nuori runoilija on myös Riikka Palander.

Jutussa myös mainitaan, että minulta odottaa julkaisemista neljä käsikirjoitusta. Tämä on totta, mutta ei ole varmaa, että neljä julkaistaan. Luultavasti syksyllä julkaistaan kuitenkin ainakin yksi.

On mukavaa, että jutussa korostuu Harryn ja Kristianin merkitys, se nimittäin on valtava, mikä lienee sanomattakin selvää. Tuntui että Kirjailijatalon tunnelmasta leikattiin puolet pois, kun he muuttivat pois sieltä. Onneksi talon alakertaan ollaan tekemässä pysyvää salonkia, jossa runoilijat ja muut kiinnostuneet voivat käydä tapaamassa toisiaan samaan tapaan kuin Harryn ja Kristianin luona talolla poikettiin.

Kirjoitin tästä Jyväskylän kirjallisesta pöhinästä jo vajaa vuosi sitten ja sen jälkeen on tapahtunut pelkkää hyvää. Mikäli saamme Kirjailijatalon pysymään toiminnassa siinä muodossa kuin se on, ei Jyväskylän kirjoittajilla pitäisi olla mitään hätää. Kirjojakin on tulossa. Syksyllä juhlitaan lukuisia julkkareita Kirjailijatalolla ja Vakiopaineessa. Tervetuloa muualtakin. Meitä ilahduttaa kovasti kun vieraita käy ympäri Suomen. Ottakaa yhteyttä niin järkätään jotain hauskaa.

Karri tavoitti hienosti sen lämpimän, vastaanottavaisen meiningin mistä saamme Jyväskylässä nauttia.

P.S. Jutussa kerrotaan että olen perustamassa kustantamoa, mikä vie pohjan edellisessä kirjoituksessa tokaisemaltani asialta, ettei ole minun työtäni miettiä kustannusmaailman kehitystä. Paineita.
P.P.S. Olen varma, että nyt kun olen lässyttänyt näin pehmeästi, Ville teilaa koko jutun omassa blogissaan.

Eilen törmäsin yliopistolla keski-ikäisehköön mieheen, joka istui penkillä juomassa kaljaa. Vaihdoimme pari sanaa ja pian keskustelimme kirjojen kustantamisesta. Kävi ilmi, että mies kirjoitti romaania, muttei tiennyt tuon taivaallista siitä, miten sen saisi ihmisten luettavaksi. Oli aika virkistävää jutella sellaiselle henkilölle. Hän kyseli kovasti, että mitä sitten pitää tehdä, kun se on kirjoitettu loppuun? Kenelle pitää soittaa? Julkaistaanko se todennäköisemmin, jos saa kirjailijoilta puoltoja? Miten pääsee käsikirjoitusjonon ohi? Hänelle tuli yllätyksenä jopa se, ettei kustantamoista vastata samalla viikolla kun käsikirjoituksen on lähettänyt. Ja se, että kirjapaino ja kustantamo on kaksi eri asiaa.

On hyvä aina välillä saada muistutus siitä, että kaikki eivät tiedä kaikkia niitä asioita, jotka itselle ovat itsestäänselvyyksiä.

Kyseleminen alkoi kyllä käydä hermoille aika nopeasti. Mies, joka kirjoittaa romaaniaan kynällä vihkoon ja sanelee sitä jälkikäteen tyttärelleen, joka kirjoittaa sen puhtaaksi, vaikutti jotenkin röyhkeältä kysellessään millaisilla vippaskonsteilla saisi kirjansa julkaistua heti huomenna. Aamulla. Hän kyseli kauheasti nimiä ja joitakin nimiä kerroin, mutta toistelin toistelemasta päästyäni, että älä nyt soita sille, vaan lähetä se kässäri. Älä mene käymään siellä Atenalla, vaan lähetä se kässäri kun se on valmis. Ei, älä lähetä keskeneräisenä. Äläkä nyt ainakaan minun nimeäni mainitse.

Tuli vähän mieleen sellaiset tyypit, jotka käyvät kirjoittamiskursseilla ja sitten yrittävät selvittää, miten kurssin pääsee läpi pienimmällä mahdollisella työmäärällä. Ei mitään järkeä.

En tiedä, tuskin mies ilkeyttään kyseli. Ei hän ole ainoa jota vituttaa se, että kovalla työllä kirjoitetusta romaanistaan saattaa vuoden odottelun jälkeen saada kommentin joltakin, joka ei ole koko kässäriin jaksanut perehtyä, että ei sovi nyt kustannusohjelmaan (enkä nyt viittaa tällä omaan kässäriini). Kirjojen kustantamisen maailma on Suomessa ihan paria poikkeusta lukuunottamatta varmaan niitä takapajuisimpia bisneksiä. Mieti vaikka kuinka moni kustantamo (ntamoa lukuunottamatta) on keksinyt joitakin uusia, nykyaikaisia toimintamalleja tai edes ideoita. Vastaus on nolla. Suurin mullistus viime vuosina on ollut se, että jotakuinkin jokaisella kustantamolla on jonkinlaiset intterveppikotisivuveeveeveet ja sähköpostikin. Ehkä jopa Facebookissa jonkinlainen sivuraakile ja arvontoja. Vähän kuin sähköiset kinkerit.

Ei sillä, ei minulla itsellänikään mitään mullistavia ajatuksia tähän ole. Mutta eipä työtäni ole sellaisia miettiäkään. Kirjamaailma on konservatiivinen maailma.

Monella muulla alalla ei kauan pärjäisi sellainen yritys, jolle tulee vuosia hiottu yhteistyöehdotus, johon vastataan vasta kuukausien päästä.

Noh, olin iloinen että tuli neuvottua miestä, vaikka ärsyttikin. Ihan mukava mies se oli. Näin sen juomassa kaljaa tänäänkin samalla penkillä. Ehkä se siellä kirjoitteli lyijykynällä vihkoonsa.

Oli muuten virkistävää vaihtelua sekin, että keski-ikäinen ihminen myönsi tietävänsä jostakin asiasta vähemmän kuin nuori mies ja pyysi neuvomaan.

P.S. Palaan tuohon ntamo-asiaan myöhemmin.

Inspiraation sain täältä.

Vastausta otsikon kysymykseen voisi hakea vaikka tästä Henry Ahlavuon sinänsä ansiokkaasta sosiaalisen median käyttäjäprofiililistasta. Henry käyttää itse sanaa “esimerkkejä”, mutta Twitterin puolella käyttäjät nyt on aika pitkälti nämä.

SoME käyttäjäesimerkkejä – What’s in it for me?

Viestintäjohtaja, tiedottaja: PR, sosiaalisen median strategiat, brändin hallinta.
Haluaa tavoittaa kohderyhmänsä ja puhua heidän kielellään. Toimii verkossa eettisesti oikein. Käyttää sosiaalista mediaa tiedon optimaaliseen jakamiseen.

Markkinointihenkilö, myyjä: Tuotteiden ja palveluiden myynti verkossa, hypetys, linkitys, sisällöntuotto, optimointi.
Haluaa myydä tuotteen ja ansaita. Käyttää sosiaalista mediaa kaikin mahdollisin keinon, mutta vain jos sillä on riittävä ROI.

Hengaaja: monimediaosaaja ajan hermoilla, trendien seuraaja, testaaja, läsnäolija kohderyhmänsä kanssa.
Henkilö, joka tekee yrityksen oman sosiaalisen median stragerian mukaista työtä, ja valvoo sen kehitystä. Käyttää sosiaalista mediaa verkostoitumiseen ja oman tehtävänsä tarpeiden mukaisesti.

IT-henkilö: Web.2.0 teknologiat, niiden rakentaminen ja käyttöönotto.
Haluaa luoda rahan arvoisia sovelluksia uudella pelikentällä. Toteuttaa sosiaalista mediaa ja sen teknologioita, muttei välttämättä hyödynnä sitä itse.

HR-henkilö: Sisäinen tiedoittaminen, muutosviestintä, konsultointi, sparraus, rekrytointi ja kannustaminen muutoksessa.
On aktiivinen kuuntelija. Käyttää sosiaalista mediaa mielipiteiden keräämiseen.

Asiakaspalvelija: Kontaktihenkilö, vuorovaikutus asiakkaan kanssa verkossa, palautteen kerääminen, kuunteleminen
Käyttää sosiaalista mediaa luodakseen laadukkaampaa ja nopeampaa asiakaspalvelua.

Opettaja:
Käyttää sosiaalista mediaa tiedon keruuseen ja oppiakseen, sekä opettaakseen tehokkaammin ja ketterämmin.

Yrittäjä:
Haluaa menestyä valitsemmallaan tiellä. Voi käyttää sosiaalista mediaa yhdellä –tai kaikilla tavoilla, mutta joutuu muuttamaan käyttötapojansa kehityksen mukaan.

Toimittaja:
Haluaa myydä julkaisuaan. Käyttää sosiaalista mediaa uutislähteenä ja/tai uutisaiheena kysynnän mukaan.

Toimitusjohtaja: malliesimerkki kaikesta edellämainitusta

Eläkeläinen, kotiäiti, koululainen:
Haluaa verkostoitua ja löytää hengenheimolaisensa. Käyttää sosiaalista mediaa keskusteluun ja yhteydenpitoon.

Viimeinen ryhmä on listan ainoa, jolla ei ole suorat taloudelliset intressit mielessä sosiaaliseen mediaan käydessään. Ja näiden muiden kuvauksessa ei juuri sosiaalista puolta näy.

Twitterin ongelmana näyttäisi Suomessa olevan tällä hetkellä se, että kaikenlaiset asiantuntijat, markkinamiehet, poliitikot ja ties mitkä helppoheikit ovat kyllä löytäneet Twitterin, mutta heidän asiakkaansa eivät. Ja kun some-asiantuntijoiksi itseään nimittävät keskustelijat puhuvat näistä tavallisista ihmisistä, he puhuvat siitä, miten heidän asiakkaansa voisivat tavoittaa nämä tavalliset ihmiset. Aika vähälle huomiolle jää se, miksi se tavallinen ihminen ylipäänsä haluaisi tulla koko Twitteriin. Halukin on vielä luotavissa, mutta miksi sen tavallisen ihmisen PITÄISI tulla Twitteriin. En tiedä.

Itse liityin Twitteriin luullakseni noin vuosi sitten. Jaikuun liityin joskus 2006. Valitsin sen ennen Twitteriä, koska sen ominaisuudet olivat aivan ylivoimaiset. Kun Google sitten sammutti koko Jaikun, sen tilalle tuli lopulta Qaiku, jonka ominaisuudet ovat ilmeisesti jotakuinkin samat. Tällä kertaa valinnassani Twitter vei kuitenkin voiton, koska ominaisuuksien sijaan painotin valinnassani yhteisöä. Twitterissä vaan on enemmän kiinnostavia ihmisiä. Qaikussa ovat ymmärtääkseni juuri ne samat markkinamiehet jotka Twitterissä koviten mesoavat somen ihanuuksista. Eikä sitten juuri muita. Sori tyypit.

Kaikki kunnia rohkeille yrittäjille, jotka ovat mukana sosiaalisessa mediassa ja Twitterissä, mutta älkää pettykö jos ei kuluttaja halua tulla Twitteriin pelkästään seuraamaan sitä, miten hienoa on, että suomalainen yrittäjä on nyt oikein Twitterissä.

Sosiaalinen media on toki paljon muuta kuin Twitter. Suomessa, ja aika pitkälti koko maailmassa, sosiaalinen media on ennen kaikkea Facebook (okei, YouTube on sangen suosittu, muttei yhtä sosiaalinen). Kaikki kaverit ovat Facebookissa, kaikki työkaverit ovat Facebookissa, kaikki sukulaiset ovat Facebookissa ja kaikki vittumaiset naapurit ovat Facebookissa. Naapurin räksyttävällä piskilläkin on todennäköisesti oma fanisivu Facebookissa (“Jos 20 000 liittyy niin panen naapurin kissaa!”). Jonkin verran tuolla kasvo-opuksessa näkee ihan mukavasti toteutettuja markkinointikampanjoita. Mutta niihin kyllästyy aika vikkelästi. Brändien tyrkyttämiseen kyllästyy aika nopeasti.

Miksei YouTube muuten ole Suomessa sosiaalinen? Ihmisillä on aika vähän videoblogeja ja varsinkaan suomalaiset eivät nauhoittele videovastauksia muiden videoihin. Suomalaiset eivät tykkää tyrkyistä. Facebookiinkin suomalaiset liittyivät (ja liittyvät) melko hitaasti, koska se tuntuu sellaiselta naaman tyrkyttämiseltä kun pitää olla kuva ja kaikkea… Jos joku kuvaa itseään oikein videokameralla niin kyllähän se jo luulee itsestään jotain aivan liikoja (vrt. Mikael Jungner). Emme siis halua tyrkyttää, emmekä halua että meille tyrkytetään. Onko sitten ihme, jos emme halua hypätä altaaseen, jossa markkinaväki meitä juuri teroitettuine strategioineen jo odottaa?

ntamo julkaisi muutama tunti sitten anonyymin tekijän Alta Pois -runoteoksen. Vaikka julkaisusta on aikaa vasta muutama tunti, on kirja ehditty jo mm. julistaa klassikoksi Facebookissa. Tämä on jotain, mihin kankeat kaupalliset dinosaurukset eivät vaan pysty.

On selvää, että anonyymin tekijän teoksen julkaiseminen tänään herättää sellaista mielenkiintoa tekijää, kohtaan, josta vain harva teos ja tekijä saa nauttia. Paradoksia voi pitää jopa tekijän narsismina. Mitä se ei ole.

Hakukonerunous ja kollaasimaisuus on viety tässä kokoelmassa tavallaan äärimmilleen: jos tekstifragmentteja on useammasta lähteestä eikä lähteitä merkitä, ei merkitä sitten fragmenttien kerääjääkään. “Tämän teoksen tekijä on kuollut”, anonyymi vitsailee kustantajan sivuilla, postyymisti. Vihjaako hän olevansa Elias Lönnrot! Vitsailulta tuntuu myös Karri Kokon ja Harry Salmenniemen mainitseminen teoksen kuvauksessa. Vastuuta siis sysätäänkin runoilijoille, jotka tekijään ovat vaikuttaneet.

Äkkiväärää huumoria on myös teoksen nimessä. Tekijä on kuollut, mutta nimettömänä hän nousee mullan alta pois. Nimettömänä tekijä nousee framille aivan poikkeuksellisen voimakkaasti. Kuka välittää sisällöstä, haluamme tietää kuka on tämä anonyymi! Sven Laakso ehti jo povata tekijäksi Harry Salmenniemeä itseään, koska “näin hyvälle kirjalle ei voi olla paljon mahdollisia tekijöitä”. Perustelusta olen täsmälleen samaa mieltä. Ja kyllähän Harry yksi kirjan tekijöistä tavallaan onkin, tahtomattaan. Samoin kuin Karri. Olisikin hauskaa, jos he olisivat koonneet tämän kirjan kahdestaan. Kieltämättä jotain sellaista heiltä voisi hyvin odottaa.

Mitä merkitystä anonymiteetillä sitten on teoksen vastaanoton kannalta? Siihen varmaan Tuli&Savu vastaa vielä tänä vuonna. Omalta osaltani tiedän sanoa, että olen hyvin innostunut tästä teoksesta, koska se julkaistaan nimenomaan ntamolta. Anonyymi runokokoelma isolta kaupalliselta kustantamolta ei olisi puoliksikaan niin kiinnostava asia. En osaa selittää miksi. Jotain tekemistä sillä on sen kanssa, miten ntamon julkaisukynnyksen alentaminen on nostanut runouden tasoa. Tai tietenkään ei voida puhua kynnyksen alentamisesta, vaan oviaukon siirtämisestä. Suomessa tuskin on koskaan julkaistu niin paljon kiinnostavaa runoutta kuin nyt. Isot jäävät jalkoihin, kun melkein kaikki oikeasti hyvä kama tulee ntamolta ja poEsialta. (Ei heidänkään julkaisut toki ole kaikki mitään jumalallisia kultahippuja.)

Miten paljon sillä on merkitystä, onko tämän teoksen tehnyt Harry, Karri, Leevi itse, vai kenties Tommy Tabermann, tuo avantgarden Tommi Mäkinen? Ei paljoakaan. Merkitystä on sillä, ettemme tiedä. Vain nyt tekijällä on merkitystä.

Tekijän mysteeri ei tietysti pidä ikuisesti jännitettä yllä, joten jossain vaiheessa tekijä on varmaankin pakko paljastaa, muuten tekijä jää kuplaksi. Toisaalta olisi tietysti parempi, jos tekijän henkilöllisyyttä ei koskaan kerrottaisi. Ongelmana on osaltaan sekin, että vaikka ntamo mahdollistaa sen, että tekijän henkilöllisyys on tekijän itsensä lisäksi ainoastaan yhden henkilön tiedossa, edes tällaiset teokset eivät synny tyhjiössä. Joku tietää, joku toinenkin tietää, joku kolmaskin tietää. Ja jonakin päivänä joku heistä unohtaa, että kaikki eivät tiedä.

Mutta voin tähän loppuun paljastaa, että minä tiedän kuka tämän on tehnyt.

Hänen nimensä on Bart Hem-o-hes

edit// Teos on luettavissa pdf-muodossa täällä.
Ja sen voi tilata täältä.

Kunpa jaksaisin kirjoitella tänne enemmän.

No sanotaan nyt kuitenkin jotakin.

1. Tammikuun puolivälissä alkoi siviilipalvelukseni työpalveluosuus. Työskentelen Jyväskylän yliopiston kielikeskuksella ja se on oikein mukavaa. Kaikki työkaverit ovat aivan mahtavaa porukkaa. Erityisen hauskaa on jumahtaa keskustelemaan täysin odottamattomien henkilöiden kanssa kirjallisuudesta. Tai urheilusta. Tai mistä ikinä.
2. Keski-Suomen Kirjailijat ry:n johtokunta valitsi minut sihteerikseen. Siihen varsinaisesti ei liity juuri muuta kuin pöytäkirjojen kirjoittaminen, mutta olen onnistunut haalimaan itselleni kaikenlaisia pikkuhommia niin paljon, että välillä on tullut viikkoja, joina en ole tullut yhtenäkään päivänä töistä kotiin ennen kahdeksaa. Mutta ei sillä, touhu on enimmäkseen hauskaa. Esimerkiksi visuaalisuuteen keskittynyt Uuden Runouden Ilta oli tosi kiva tapahtuma, josta olisi syytä kirjoittaa enemmänkin, mutten juuri nyt jaksa.
3. Olen alkanut lukea runoja. Ja kirjoittaa runoja. Toisessa olen ihan hyvä, toisessa en niinkään. Tähän liittyen täytyy muuten mainita, että Harry Salmenniemen Texas, sakset on yksi parhaita kirjoja ikinä.
4. Täytin 29.
5. Valmistuin filosofian maisteriksi.
6. Taisin ymmärtää ettei minulla ole mitään erityistä syytä tarjota tekstejäni kaupallisille kustantamoille.

Linkit ajalta tammikuu 10th – helmikuu 15th:

• 500 Internal Server Error – 500 Internal Server Error
• Google Waven 10 käyttötapaa – SOMA –
• Lukekaa runoja! – HS.fi – Kulttuuri –
• Text Tools – Free Online Text Tools –
• 69 Coolest Web Apps Of 2009 @ SmashingApps –
• www.scoutingny.com » Forgotten Ruins in Dobbs Ferry –
• Kehitä aivojasi – 10 keinoa – Terveys – Hyvä olo – Ilta-Sanomat –

Lukekaa nyt idiootit edes sen kolumin otsikko. Kolumnin lukutapaa ohjaava otsikko kuuluu “Ludvig Borga”, ei “Tony Halme”. Eikö tämä tosiaan kerro teille sitä, että artikkeli kertoo kuvitteellisesta, median, yleisön ja Tony Halmeen kehittelemästä hahmosta, jos se nyt ylipäänsä kenestäkään yksittäisestä (todellisesta tai kuvitellusta) henkilöstä kertoo. Ja kritiikin kärki osuu tietenkin lehdistöön. Ludvig Borga ei ole Tony Halme, Tony Halme ei ole Ludvig Borga. Hazardin näkökulma on erittäin ymmärtävä ja inhimillinen. Kyytiä saa muiden epäonnella ratsastava lehdistö ja sillä niin ikään mässäilevä massayleisö. Rivien välistä paistaa aito empatia yksityishenkilö Tony Halmetta kohtaan.

Tässä vielä linkki artikkeliin. Oli se sen verran hyvä.

Joku voi pitää tätä runokokoelmana. Mutta näinkin voi romaanin julkaista.